Skip to content

Liipolan Siiri – erilainen sankari

Kolumni on julkaistu Omalähiö-lehdessä joulukuussa 2017.

Kiitos Omalähiö-lehden toimitukselle mahdollisuudesta aloittaa säännöllisenä kolumnistina itsellenikin tärkeässä Eteläisen Lahden lähiölehdessä. Olen ollut lehden lukija jo vuodesta 1978, jolloin lehti ilmestyi ensimmäisen kerran. Noin vuosina olin jo aloittanut koulutieni silloisessa Liipolan kansakoulussa.

Perheeni muutti niittyjen ja metsien Liipolaan 1970-luvun alussa. Kasvoin nuoreksi aikuiseksi Ostoskadulla, josta käsin sain todistaa Liipolan kasvua metsäisestä mäestä yli 5 000 asukkaan vireäksi kaupunginosaksi. Kyse oli juuri niistä vuosista, jolloin Lahti kasvoi voimakkaasti ja jonka alueella toimivat yritykset työllistivät huomattavan osan kaupungin vanhoista asukkaista sekä maalta kaupunkiin muuttaneista asukkaista.

Nuoruuteni Liipolasta on jäänyt parhaiten mieleen vahva yhteisöllisyys ja välittäminen. Lapsetkin kasvatettiin kotikadulla yhdessä naapuriperheiden kanssa. Muistan hyvin monet ystävieni kotien ruokapöydät, joissa vieraileminen ei tuohon aikaan ollut mitenkään tavatonta, vaan tavallista arkea.

Meidän taloyhtiössä asui yli 10 Mika-nimistä poikaa. Nimi taisi olla tuohon aikaan kovassa suosiossa, ainakin Lahdessa. Kun jonkun äiti tuli kesken pihapelien kutsumaan ”Mika syömään”, niin koko piha tyhjeni hetkessä.

Liipola oli jo tuolloin työläiskaupunginosa. Töihin lähdettiin kodeista kuka linja-autolla, polkupyörällä tai omalla autolla. Asko, Isku, Raute ja Upo olivat ajan suurimpia työllistäjiä. Työn tekemisen tärkeys ja työn arvostus olivat nekin iso osa liipolalaista arvo- ja asennemaailmaa.

Elämä 1970-luvun Liipolassa oli aika ajoin hyvin värikästä. Kaupunginosa oli eräänlainen sulatusuuni – kauempaa maalta muuttaneet etsivät paikkaansa ja Lahdessa pitkään asuneet kokivat kasvavan kaupungin paineet arjessaan. Moni haikaili myös pois, takaisin kotiseuduilleen entiseen elämäänsä.

Liipolan maamerkkien – ostoskeskusrakennusten – välissä sijainnut pieni ja vaatimaton nakkikioski tarjosi liipolalaisille ruumiin ja sielun hoitoa silloinkin, kun kasvavan kaupunginosan arki aiheutti kipuilua ja elämä näytti nurjaa puoltaan. Kioski jätti pysyvän muistijäljen useaan sukupolveen alueen asukkaista.

Nakkikioskin mieleenpainuvaksi teki sen kauppias Siiri. Hän jaksoi kuunnella kaikkia niitä liipolalaisia, jotka hänen puheilleen saapuivat – taustasta riippumatta. Arkiset ilot ja surut oli vaivatonta jakaa Siirin kanssa, joka pyyteettömästi antoi kaikkein arvokkaintaan, omaa aikaansa, perehtyessään ihmisten asioihin.

Siiri muisti asiakkaansa aina myös nimeltä. Usein vielä vuosienkin jälkeen kioskilla piipahtaneet saivat hämmästyä, miten juttu Siirin kanssa aina jatkui siitä, mihin se oli edellisellä kerralla jäänyt. Kohtaamiset muodostuivat yksinkertaisista asioista: kuulumisten kysymisestä ja arkisiesta myötäelämisestä.

Kun tänä päivänä puhutaan yhteisöllisyyden ja välittämisen tarpeesta yhteiskunnassa laajemmin, ajattelen Siiriä. Hänen kaltaisiaan erilaisia arjen sankareita on varmasti myös muualla Suomessa. Maamme itsenäisyyden juhlavuoden hengessä haluan nostaa kansakunnan kaapin päälle sankarien joukkoon Mannerheimin, Tannerin ja Kekkosen rinnalle myös nämä arkipäivän sankarit, tavalliset Siirit.

Tässä ajassa tarvitsemme lisää hänen kaltaisiaan sankareita, joilla riittää aikaa ja sydäntä läheisten murheille. Meistä jokaisella olisi varmasti heiltä vähän opittavaa. Pieni ele – hymy, tervehtiminen, halaus – ovat askeleita kohti yhteisöllisempää ja välittävää yhteiskuntaa, jossa kaikki voivat paremmin.

Mika Kari

Kansanedustaja (sd.)